Pohjois-Lontooseen - Crouch end

Nyt ensimmäinen majapaikkamme ja mahdollinen tuleva kotimme on löytynyt. Kesäksi vuokraamme huoneen, ja myöhemmin mahdollisesti koko asunnon jos se on meille mieluinen. Suuntana onkin South-West Lontoon sijaan Pohjois-Lontoo ja tarkemmin ottaen Crouch end. Piccadillylinen varrelta löytyy tämä lapsiystävälliseksi alueeksi kehuttu asuinalue, joka kuulostaa meidän tarpeisiimme juuri sopivalta. Miehen työmatka tulee olemaan noin 45 minuuttia ovelta ovelle, mikä on oikein kohtuullinen Lontoon mittapuussa. Minun ja poikien arkipäivät kotona ilman isiä tulevat siis olemaan noin 8-19. Tämän hulinapäivän jälkimainingeissa tuntuu, että joku muutaman viikkotunnin nanny (lastenhoitaja) voi olla paikallaan mielenterveyden ylläpitämiseksi... Ihanat ja iloiset pojat meillä on, mutta on niissä tuota tahtoa ja energiaakin samassa paketissa!

Ihan asunnon vieressä on iso Alexandra park. Vaikuttaa kivalta isolta puistolta, jossa on lääniä juosta ja leikkiä. Sunnuntaisin on Farmer's market, ja puistosta voi kuulemma bongata bambin nimeltä Ally Pally. Luke olisi varmastikin ihan pähkinöinä tästä bambista!

Reilun kilometrin päästä löytyy ravintolat, kahvilat ja kaupat. Ainakin ensivilkaisulla huomio kiinnittyi leipomoon nimeltä Dunn's ja liutaan ravintoloita. Kuvien ja kuuleman perusteella alueella on kylämäinen fiilis ja paljon tekemistä, mikä kuulostaakin todella hyvältä! 

2,5 viikkoa enää lähtöön. Tänään se oikeastaan iski tajuntaan, kun kaksi miestä kantoi ruokapöytämme uuteen kotiin. Ruokapöydän, jonka piti olla meillä monta vuotta. Tässä kodissa on tapahtunut niin paljon, elämämme ehdottomasti merkittävimmät asiat. Onneksi tästä ei tarvitse kokonaan luopua, vaan laitamme asunnon vuokralle. Muuten iskisi varmasti suurempi haikeus. Me olemme kyllä mielestäni valmistautuneet lähtöön henkisestikin aika hyvin, mutta olemme myös valmistautuneet siihen, että tulee varmasti hetkiä, jolloin muutos tuntuu ylivoimaiselta. Uskon kuitenkin, että jos vastoinkäymisiä ei ala kasaantua tai muuttujia olemaan enemmän kuin pari, me sopeudutaan kyllä. Ja yritämme ottaa elämästämme Lontoossa kaiken irti niin kauan kuin siellä oleskelua kestää :)

Tavarashow

Jassoo, meillä olisi noin 3-4 viikkoa muuttoon, ja meillä on pakka vielä aika (lue: todella) levällään. Emme tiedä milloin lähdemme, missä asumme niin kauan että löydämme asunnon, löydämmekö asunnon, ehdimmekö myydä kaikki tavaramme ja mitä otamme lopunviimein mukaan. 

Sanotaanko näin, että on tässä melkonen työmaa. Olemme aloittaneet tavaroidemme myymisen melkoisella rytinällä. Vaikka tässä on porukkaa ravannut alvariinsa ostamassa ja hakemassa tavaraa, tuntuu, että ei täältä ole mitään hävinnyt. Myynnissä on siis melkein koko maallinen omaisuutemme. Niin puhdistavaa kuin se onkin toivotella romppeille mukavaa tulevaa elämää uudessa kodissa, on myös haikeaa luopua esineistä, jotka on hankittu ajatuksella tai saatu lahjaksi. Onneksi se on kuitenkin vain tavaraa. Lentoja olemme katselleet ja alustavaa siirtymispäivää suunnitelleet. Tämä tavarashow on kyllä melkoinen, mutta näinhän me täällä pohjoisessa todetaan, että "pikkuhilijaa".

Suurin työ on nyt käytännön järjestelyissä, ja voi pojat todolista on pitkä!  Rokotukset, henkkarit, budjetti, nykyisen asunnon saaminen vuokrakuntoon, pakkaaminen, ystäviä pitäisi ehtiä nähdä, tavaroita myydä... Lapsetkin pitäisi tässä sivussa hoitaa, ruokaa laittaa, miehen käydä töissä ja pyykitkin pestä ihan samaan malliin. Hässäkkää siis riittää, mutta tämä on kuitenkin sitä sellaista ihanaa hässäkkää. Uskomatonta ajatella, että olemme kuukauden päästä jo Lontoossa etsimässä asuntoa. What a...

Jos toivoa saisi, niin olisipa nannaa saada lisätunteja vuorokauteen, niitä sellaisia kun lapset nukkuvat ;) Kuvituksena lähimenneisyyden puhelinkuvia, koska muistikortti on täyttynyt viimepäivät lähinnä myytävien kamppeiden kuvista. Nyt iltapalaa, vähän kaupunkifiilistelyä miehen kanssa ja sänkyyn miettimään, mitä sitä seuraavaksi pitäisikään tehdä...

Pakataan kamat ja lähdetään

Niin siinä sitten kävi, että mies sai hyvän duunipaikan Lontoosta. Me siis myymme maallisen omaisuutemme täällä, otetaan pojat mukaan ja lähdetään elämään suurkaupunkiin. 

Monesti nipistän itseäni, että onko tämä tosikaan. Lähes yhtä useasti herättelen itseäni, että onko tässä yhtään mitään järkeä. Moni kysyy, että pärjäättekö te siellä? En tiedä. Koska tulette takaisin? En tiedä sanoa sitäkään. Mitä jos ette viihdykään? Sitten ei viihdytä ja tullaan kotiin. Ei meille ole mikään ongelma palata takaisin. Meillä on asunto, perhe ja ystävät, jotka varmasti ottavat meidät avosylin vastaan jos niin päätämme tehdä. 

Tämä kortti pitää vain kääntää. Me emme tiedä viihdymmekö tai mitä tapahtuu ennen kuin kokeilemme. 

Lähdössä jännittää moni asia. Tai ei itse lähdössä ja siinä hässäkässä vaan siinä, kun olemme olleet kaupungissa hetken aikaa. Kun ymmärrämme, että tämä ei olekaan mikään lomareissu, vaan täällä sitä ollaan. Vieraassa kaupungissa ilman ketään tuttua...

Siihen ajatukseen kun jumiutuu, todellakin tuntuu, että ei tässä ole mitään järkeä. Synkimpinä epäröinnin hetkinä pelkään, että Luke karkaa auton alle, tuplarattaat jostain syystä karkaavat käsistäni ja tippuvat Thamesiin Luke ja Ben mukanaan, mies puukotetaan ja ryöstetään kesken työmatkan... Paras ystäväni sanoi minulle hyvin kun sain minulle hyvin tyypilliset keskiyön paniikit: "Yhtään vähättelemättä uimataitojasi niin tuskin niitä vaunuja pystyisit nostamaan Kemijoestakaan." 

On niin monta syytä, miksi haluamme lähteä. Mies haluaa edetä urallaan, ja vaikka en itse niin urakeskeinen ihminen olekaan, ymmärrän sen. Siksi haluan, että hän saa toteuttaa itseään ja kehittyä siinä, mitä tekee. Toisekseen haluan itsekin erilaista elämää, minua ei suoranaisesti kovin hotsita lähteä opettajaksi johonkin valtavaan peruskouluun vääntämään siitä, pitääkö se pipo ottaa päästä ja miksi purukumeja ei ole fiksua liiskata pulpetinkanteen. Olen siihen työhön kouluttautunut ja olen sitä työtä tehnyt, mutta se ei ole minun suurin kutsumukseni - ainakaan tällä hetkellä. Minulla on mahdollisuus opiskella jotain lisää, kehittää ammattitaitoani, tehdä töitä, olla kotona poikien kanssa ja harrastaa musajuttuja enemmän tosissaan. Ja se kuulostaa ihan hemmetin hyvältä.

Mutta on se yksi suuri syy. Maailma on suuri, ja haaveenamme on näyttää sitä lapsillemme mahdollisimman paljon. Haluamme, että lapsistamme kasvaa fiksuja ja kohteliaita nuoria miehiä, jotka tulevat toimeen ihmisten kanssa ja jotka ymmärtävät tätä kaikkeutta ja elämän tarjoamia mahdollisuuksia. Että elämää on erilaista eri puolilla tätä palloa jota myös maailmaksi kutsutaan. 

Oli meidän Lontoon visiittimme sitten muutaman kuukauden, muutaman vuoden tai vaikka loppuelämän, on se kokemus. Jotain mitä muistella, että jumatsuikka mitä me tehtiin.