Niin siinä sitten kävi, että mies sai hyvän duunipaikan Lontoosta. Me siis myymme maallisen omaisuutemme täällä, otetaan pojat mukaan ja lähdetään elämään suurkaupunkiin.
Monesti nipistän itseäni, että onko tämä tosikaan. Lähes yhtä useasti herättelen itseäni, että onko tässä yhtään mitään järkeä. Moni kysyy, että pärjäättekö te siellä? En tiedä. Koska tulette takaisin? En tiedä sanoa sitäkään. Mitä jos ette viihdykään? Sitten ei viihdytä ja tullaan kotiin. Ei meille ole mikään ongelma palata takaisin. Meillä on asunto, perhe ja ystävät, jotka varmasti ottavat meidät avosylin vastaan jos niin päätämme tehdä.
Tämä kortti pitää vain kääntää. Me emme tiedä viihdymmekö tai mitä tapahtuu ennen kuin kokeilemme.
Lähdössä jännittää moni asia. Tai ei itse lähdössä ja siinä hässäkässä vaan siinä, kun olemme olleet kaupungissa hetken aikaa. Kun ymmärrämme, että tämä ei olekaan mikään lomareissu, vaan täällä sitä ollaan. Vieraassa kaupungissa ilman ketään tuttua...
Siihen ajatukseen kun jumiutuu, todellakin tuntuu, että ei tässä ole mitään järkeä. Synkimpinä epäröinnin hetkinä pelkään, että Luke karkaa auton alle, tuplarattaat jostain syystä karkaavat käsistäni ja tippuvat Thamesiin Luke ja Ben mukanaan, mies puukotetaan ja ryöstetään kesken työmatkan... Paras ystäväni sanoi minulle hyvin kun sain minulle hyvin tyypilliset keskiyön paniikit: "Yhtään vähättelemättä uimataitojasi niin tuskin niitä vaunuja pystyisit nostamaan Kemijoestakaan."
On niin monta syytä, miksi haluamme lähteä. Mies haluaa edetä urallaan, ja vaikka en itse niin urakeskeinen ihminen olekaan, ymmärrän sen. Siksi haluan, että hän saa toteuttaa itseään ja kehittyä siinä, mitä tekee. Toisekseen haluan itsekin erilaista elämää, minua ei suoranaisesti kovin hotsita lähteä opettajaksi johonkin valtavaan peruskouluun vääntämään siitä, pitääkö se pipo ottaa päästä ja miksi purukumeja ei ole fiksua liiskata pulpetinkanteen. Olen siihen työhön kouluttautunut ja olen sitä työtä tehnyt, mutta se ei ole minun suurin kutsumukseni - ainakaan tällä hetkellä. Minulla on mahdollisuus opiskella jotain lisää, kehittää ammattitaitoani, tehdä töitä, olla kotona poikien kanssa ja harrastaa musajuttuja enemmän tosissaan. Ja se kuulostaa ihan hemmetin hyvältä.
Mutta on se yksi suuri syy. Maailma on suuri, ja haaveenamme on näyttää sitä lapsillemme mahdollisimman paljon. Haluamme, että lapsistamme kasvaa fiksuja ja kohteliaita nuoria miehiä, jotka tulevat toimeen ihmisten kanssa ja jotka ymmärtävät tätä kaikkeutta ja elämän tarjoamia mahdollisuuksia. Että elämää on erilaista eri puolilla tätä palloa jota myös maailmaksi kutsutaan.
Oli meidän Lontoon visiittimme sitten muutaman kuukauden, muutaman vuoden tai vaikka loppuelämän, on se kokemus. Jotain mitä muistella, että jumatsuikka mitä me tehtiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti