Viimeisen kahden viikon aikana ollaan kaiken pakkailun ja härdellin ohella nähty paljon ystäviä, vietetty aikaa isovanhempien kanssa ja sukuloitukin sen mitä vain suinkin ollaan ehditty. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan meillä oli myös aikaa pysähtyä hetkeksi ja miettiä, mitä me ollaankaan tekemässä. Puhuttiin vielä miehen kanssa lähtöömme liittyvät jutut läpi, kaikki pelot ja innostukset. Entistä varmempana voimme todeta, että haluamme elää tätä meidän perheemme elämää nyt näin.
Mutta se ei muuta niitä heippoja miksikään. Ne pitää sanoa, eikä se ole ikinä kivaa. Mutta onneksi sen verran voi sanoa, että me kyllä nähdään, pidetään yhteyttä ja ollaan olemassa toisillemme. Vaikka välissä onkin siivu merta ja kolme tuhatta kilometriä.
Ollaan kyllä onnekkaita, että olemme saaneet haalittua itsellemme niin ihania ystäviä, jotka ovat eläneet ja jännittäneet meidän mukana. Meinasin tosin jänistää koko hommasta perjantai-iltana, jolloin pakokauhu ja ramppikuume alkoivat hiipiä ja pupuja oli pöksyssä ainakin miljoona. Eihän me voida jättää näitä tyyppejä ja poikien isovanhempia tänne. Ei-vaan-voida.
"Tää on ihan mahtava juttu ja tässä on enemmän järkeä kuin monessa muussa asiassa elämässä." sanoi ystäväni A. Ja siihen se oli itsekin yhdyttävä, niin haikealta kuin tämä aika-ajoin tuntuukin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti